Lopettakaa meidän holhoaminen!

Tällä viikolla kirkolliskokous on keskustellut paljon kirkon avioliittokäsityksestä ja sen laajentamisesta koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja. Vaikka hyvin suuri osa argumenteista on kuultu jo monta kertaa aiemminkin, niin silti jotkut puheenvuorot koskettivat minua todella paljon. Haluan nostaa yhden niistä esiin aivan erityisesti, koska sen piti sellainen edustaja, joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta: Ville Auvinen.

Sain kunnian olla Ville Auvisen kanssa A-talkissa keskustelemassa tästä samaisesta teemasta viime syksynä. Siksikin minua kiinnosti, mitä hän tällä kertaa sanoo. Tänään hän sanoi, ettei hän elä sellaisessa kuplassa, jossa ei olisi homoseksuaaleja. Siksi tämä on hänelle kipeä asia. Hän kertoi omasta sisäisestä painistaan eli siitä, kuinka hänen tunteensa ja sydämensä haluaisivat hyväksyä homoseksuaalisuuden, mutta hän ei uskalla, koska hän kokee Jumalan sanan olevan sitä vastaan. Hän viittasi Paavalin sanoihin siitä, ketkä eivät peri Jumalan valtakuntaa. Listassa oli muiden joukossa ’miesten kanssa makaavat miehet’. Auvista kauhistuttaa, jos tämä Jumalan sanan kohta on totta. Hän ei koe, että hänellä olisi sellaista valtaa, että hän voisi sanoa, ettei se sana varmasti ole totta. Hän kokee olevansa sidottu ja joutuu kerran Jumalan edessä vastaamaan siitä, miten hän on ihmisiä ohjannut.

Olin todella vaikuttunut Ville Auvisen rehellisyydestä ja avoimuudesta. Hänen puheensa kosketti minua erittäin paljon. Koska olin ehdolla viime vaaleissa, mietin, mitä itse olisin sanonut aiheesta, jos olisin ollut yksi kirkolliskokousedustajista. Tuon Auvisen puheen jälkeen olisin varmasti pyytänyt puheenvuoroa kiittääkseni häntä hänen rehellisyydestään ja sanoakseni lisäksi jotakin tällaista:

Ville Auviselta ja muilta hänen kanssaan samalla tavoin ajattelevilta haluaisin pyytää, että he lopettaisivat meidän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien holhoamisen. Me elämme vuotta 2017 enkä usko, että yksikään kristitty seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva suomalainen on epätietoinen siitä, että moni kokee Raamatun ja Jumalan tuomitsevan meidän parisuhteemme. Kyllä me olemme itse kukin ne Sodomat ja Gomorrat monta kertaa kuulleet. Moni meistä on hyvin pahasti haavoittunut niistä puheista.

Moni meistä seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvista kaipaa siunausta avioliitolleen, koska me emme itse raamatuntulkintamme pohjalta koe sen olevan Jumalan tahtoa vastaan. Haluaisin, että jo tällä vuosituhannella me ihmiset saisimme itse kantaa vastuumme Jumalan edessä. Haluaisin, että me saisimme pappien tai kirkkoinstituution sijaan olla itse Jumalan edessä vastuussa siitä, miten meille ikuisuutemme suhteen käy.

Auvinen ja muut saavat tietenkin vastata siitä, miten he ovat ihmisiä ohjanneet. Minä ajattelen pappina, että minun ohjausvastuuni tarkoittaa sitä, että kerron kiinnostuneille erilaisista tavoista tulkita Raamatun sanaa. Ihminen saa sitten itse kantaa vastuun siitä, minkä hän kokee oikeaksi omassa sisimmässään. Auvinenkin varmasti tietää, että noita Paavalin kohtia ja muita samaan teemaan liittyviä raamatunkohtia tulkitaan kristittyjen joukossa monella eri tavalla.

Auvinen puhui siitä, miten hän ei voi olla varma siitä, etteivät Paavalin sanat ole totta. En minäkään ole sataprosenttisen varma siitä, että Jumala ei tuomitse parisuhdettani. Minä kuitenkin kannan itse vastuun siitä, jos onkin niin, että Jumala tuomitsee sen. En pane sitä kenenkään homoseksuaalisuuden hyväksyvän papin tai muun lähimmäiseni piikkiin.

Pidän vain äärimmäisen epätodennäköisenä, että taivaan portilla minulle todetaan: ’Sori, väärä parisuhdemalli. Helvettiin!’ Siinä tapauksessa on kyllä kirkko sitten harhautunut pahasti opissaan, kun se on kuvannut pyhää kolmiyhteistä Jumalaa, joka on rakkaus ja siinä rakkaudessaan meidät kaikki tänne luonut ja oman poikansa meidän puolestamme uhriksi antanut. Onkin sitten todellisuudessa jostain paljon pikkumaisemmasta olennosta kyse kuin kaikkivaltiaasta, luomakuntaansa rakastavasta Jumalasta.

Jos ihminen ei voi olla varma siitä, hyväksyykö Jumala homoseksuaalisuuden, niin voisiko hän silti antaa kaikille halukkaille oikeuden pyytää Jumalalta siunausta avioliitolleen? Minä en ainakaan usko, että kukaan meistä ihmisistä voisi pakottaa Jumalan antamaan siunauksensa, jos hän ei sitä halua antaa. Miksi siis pitäisi jotenkin viimeiseen asti varjella kirkkoa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamiselta tai vihkimiseltä avioliittoon kirkollisin menoin? Ketäänhän ei niihin menoihin pakotettaisi.

Ville Auvinen puhui koskettavasti siitä, miten hän ei uskalla kuunnella tunteitaan ja sydäntään ja sen myötä hyväksyä homoseksuaalisuutta, koska hän kokee Jumalan sanan olevan sitä vastaan. Minä taas en uskalla olla pyytämättä Jumalan siunausta myös muille kuin mies-naispareille, kun he sitä minulta pappina parisuhteelleen pyytävät.

Minä uskon kultaisen säännön olevan voimassa aina ja kaikkialla: minä haluan tehdä toisille niin kuin haluaisin itselleni tehtävän. En voi ottaa sitä riskiä, että tässä tapauksessa se ei olisikaan voimassa. Minä kun olen kollegani Ville Auvisen tavoin taivaan portilla vastuussa siitä, miten olen ihmisiä ohjannut. Minä ainakin haluaisin, että pyytäessäni, että minulle rukoillaan Jumalan siunausta, näin myös tehtäisiin. Siksi olen halukas tekemään samoin myös muille. Se on sitten heidän omalla vastuullaan siellä taivaan portilla, jos Jumala sanookin näin: ’Muuten meni kyllä putkeen, mutta kun siellä kirkossa teidän parisuhteellenne minulta siunausta pyysitte, niin en kyllä voi kuvitellakaan, että portin tänne teille avaisin!’

Pyydän siis, että holhoaminen jo vihdoin päättyisi ja me seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kristityt saisimme itse vastata teoistamme Jumalan edessä. Mehän sitä siunausta pyydämme. Tässä pyynnössä minua rohkaisee Matteuksen evankeliumin kertomus kanaanilaisnaisen uskosta:

’Lähdettyään sieltä Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ”Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.” Mutta Jeesus vastasi: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.’

Matt. 15: 21-28

Syyllisyyden taakka

Minä en laihduta. Sillä ajatuksella lähdin tähän elämänmuutosprojektiini ja siitä pidän edelleen kiinni. Mutta vaikeaa se on, kun minusta on nyt irtautunut jo kymmenisen prosenttia. Syyllisyys alkaa painaa. Kyllä, syyllisyys.

Olen oikeasti sitä mieltä, että jokainen ihminen on hyvä juuri niin kevyenä tai painavana kuin hän on. Mielestäni kukaan tai mikään ei saisi painostaa ihmisiä laihduttamaan. Sitä ei saisi tehdä yleisten kauneusihanteiden eikä edes terveyden nimissä. Se on suurin syy siihen, etten halua puhua laihduttamisesta enkä halua saada kommentteja liittyen pienenemiseeni. Ne kommentit olisivat aivan ok, jos ihmiset yhtä estoitta kommentoisivat toisten suurenemista. Kyllä se vaan yleensä niin menee, että sitä ihastellaan, kun kiloja lähtee. Yhtään ei ajatella, että siihen ihasteluun sisältyy piiloviesti, joka on se, että lihavampana et ollut niin hyvännäköinen. Ja kaikkien lihovien ihmisten puolesta tahdon pitäytyä siinä, että minun ulkomuotoni muutosta en halua kommentoitavan – en suuntaan enkä toiseen.

Se on tietenkin eri asia, jos ihminen itse haluaa puhua oman ruumiinsa kokemista muutoksista. Ei minua silloin haittaa, jos toinen lähtee keskusteluun mukaan. Jos itse alan puhua siitä, miten paljon kiloja minusta on lähtenyt, niin ei toisenkaan silloin tarvitse hiljaa olla tai vaihtaa vaivautuneesti puheenaihetta.

Mutta tällä hetkellä suurin ongelmani ei ole toiset ihmiset. Itse asiassa ihmiset ovat hämmentävän upeasti tiedostaneet sen, etten toivo kommentteja ulkomuotooni liittyen. Ongelmani onkin nyt oman pääni sisällä. Minä nimittäin koen syyllisyyttä siitä, että iloitsen laihtumisestani. Minähän olen koko ajan psyykannut itseäni sillä, etten arvioi onnistumistani elämänmuutoksessani sen mukaan, paljonko kiloja minusta irtautuu vaan sen mukaan, miten hyvin voin. Minäkin olen silti tämän kulttuurin kasvatti. Kyllä se vaan jo itsessään tuntuu minusta hyvältä, kun tiedän, miten monta kiloa vähemmän painan. Ja minä janoan niitä lisäkiloja!

Olen jopa joillekin jo puhunut siitä, miten paljon haluaisin vielä laihtua. Kuitenkin tiedän, että se on väärä ajatus. Ainakin minulle se on väärä ajatus. Jos nimittäin alan tuijottaa niitä kiloja, niin varmaa on, että tämän nykyisen dieettini päätyttyä niitä tulee taas lisää. Se on siis varma pettymys edessä, jos keskityn kiloihin. Minun on saatava suunnattua ajatukseni takaisin siihen, että haluan voida paremmin. Se on se ainoa oikea mittari, että miten hyvältä minusta tuntuu. Kilot ovat sivuseikka siinä paketissa.

Miten vastustaa samalla tätä hoikkuutta ihannoivaa kulttuuria ja tuntea iloa siitä, että itse onnistuu siinä, missä ei ole aiemmin onnistunut, ja kulkee kohti parempaa oloa? Minähän en siis ajattele, että lihavat ihmiset olisivat automaattisesti pahoinvoivia tai jotenkin sairaampia kuin hoikemmat toverinsa. Nyt puhun vain itsestäni. Minä toivoisin, että kulttuurissamme hyväksyttäisiin se, että toiset ovat pienempiä ja toiset isompia – myös horisontaalisesti eikä vain vertikaalisesti. Ketään ei tarvitsisi syyllistää siitä, mitä kokoluokkaa hän on. Se ei palvele mitään eikä ketään.

Ihminen voi hyvin, kun hänellä on fyysinen, henkinen ja hengellinen puoli tasapainossa. Tämän NMKY:ssä oppimani totuuden uskon edelleen oikeaksi. Minä olen laiminlyönyt omaa fyysistä puoltani. Nyt haluan saattaa sen kuntoon. Voisinpa vain tehdä sen ilman turhaa syyllisyyttä.

Maailma on tehty muita varten?

Tämä kirjoitus ei kelvannut yhteen kirjaan, koska se oli kuulemma liian karu eikä siihen pysty samaistumaan. No, ainakin se kelpaa oman blogini pitkäperjantaijulkaisuksi.

Työhuoneeni pöydälle yliopistolle on toimitettu kirjekuori minun nimelläni. Avaan sen. Sisältä paljastuu postikortti, jossa on kaunis suomalainen järvimaisema, jonka päälle on kirjoitettu kultakirjaimin:
’Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Ps. 23: 1-2’

Kauniista psalmitekstistä huolimatta pelkään kääntää kortin ja lukea, mitä siihen on kirjoitettu. Niin monta kertaa raamatunlauseiden saattelemana minut on manattu syvimpään helvettiin. Niin monta kertaa rakkauden nimissä minulle on kerrottu, että minä olen syntinen ja minun tulee kääntyä. Niin monta kertaa Jumalan nimissä minulle on kerrottu, että edustan Sodomaa ja Gomorraa ja etten ole kristitty ollenkaan. Kuulunhan seksuaalivähemmistöön ja elän naisen kanssa.

Käännän kortin. Se on osoitettu ’rakkaudella (oikealla)’ yliopistopappi Laura Mäntylälle. Tämän jälkeen olen aika lailla varma siitä, että kortin sisältö on kaikkea muuta kuin rakastavaa. En silti pysty olemaan lukematta näitä eri muodoissa saamiani viestejä. Tällä kertaa olen totaalisen tyrmistynyt, järkyttynyt ja aivan uudella tavalla rikki luettuani kortin sisällön. Lamaannun jotenkin täysin. Kyyneleet tulevat silmiini. Tunnen syvää ja lohdutonta tuskaa, kipua, itseinhoa. Onhan kortti onnistunut osumaan juuri siihen kaikkein arimpaan kohtaani, siihen mitä olen hävennyt kouluajoista asti: olen aina ollut ylipainoinen.

Alan lukea kortin tekstiä, jonka avaa puhuttelu: ’Hyvä Laura-pappi!’ Sen alle on kuitenkin kirjoitettu hennommalla erilaisella käsialalla ikään kuin jälkikäteislisäyksenä: ’on sairas läski’. Sitten teksti jatkuu: ’Jumalan sana on totta!! Rakkaus voi olla myös (sairaana) himo ja kieroutuma! Ota käteen peili!! ja mittanauhakin!! Normaalius ja terveys se näkyy jo päällepäinkin. Tee parannus ja käänny! Jeesus tulee pian! Jumalalle homous on kauhistus!’

Tuossa kortissa on sanottu paljon. Tuossa kortissa on huudettu paljon. Tuon kortin voisi järjellä ajatellen jättää täysin omaan arvoonsa – mutta en pysty. En vain pysty. Tuo kortti osuu niin syvälle. Se osuu syvemmälle kuin ne Sodomat ja Gomorrat ja muut helvetin tulet, joita osakseni on manattu. Tämä osuu henkisen ja hengellisen puoleni lisäksi myös fyysisyyteeni. Se täyttää siis koko olemukseni. Jo tämä fyysinen olemukseni on kirjoittajan mukaan osoitus siitä, etten ole normaali enkä terve. Olen ’sairas läski’.

Tuon kortin kirjoittaja tai kukaan muukaan ei ikinä voisi sanoa minusta niin pahasti kuin itse itsestäni ajattelen. Minä vihaan sitä, mihin tilaan olen itse päästänyt. Minä inhoan itseäni, kun en ole saanut syömistäni hallintaan. Minä vihaan sitä, että tuonkin kortin luettuani menin ostamaan suklaata. Söin ensin ne pari patukkaa ja illalla vielä jäätelön ja vähän lisää suklaata. Näin minä toimin. Näin minä syömishäiriöisenä reagoin. Olen tunnesyöjä. Turrutan tunteitani syömällä – en tietenkään tietoisesti, mutta niin olen huomannut sen menevän. Lohdutan itseäni syömällä.

Olen aina kokenut, että tämä maailma on niiden maailma, jotka ovat normien mukaisia – eli siinä mielessä sitten varmaan niitä normaaleja. Meillä on tietynlainen kauneusihanne, johon kuuluu hoikka tai sopusuhtainen vartalo. Meillä ihannoidaan terveyttä ja elinvoimaisuutta. Pyöreä ihminen ei tämän näkemyksen mukaan voi olla terve ja hyvinvoiva.

Joskus uskoin, että ulkonäköön liittyvä kiusaaminen jäi sinne ahdistaviin yläastevuosiin. Luulin, että aikuisten maailmassa pärjää ihan muilla avuilla. Olen huomannut, ettei se niin mene. Kaikkina näinä vuosina olen silti kokenut, että tässä suhteessa kirkko on minulle turvallinen paikka. Vaikka minua tuomitaan seksuaalisen suuntautumiseni perusteella, niin ruumiinrakenteeni ei sentään ole Raamatulla lyömisen arvoinen asia. Nyt on sitten tämäkin käsitykseni murskattu. Nyt on viety sekin vihreä niitty, mihin voin mennä turvallisesti lepäämään. Näin koin, kun tuon kortin luin.

Mutta minä löysin takaisin sinne vihreille niityille. Löysin takaisin, kun näytin tuota korttia tai kerroin siitä läheisilleni. He saivat minut uskomaan, ettei sen kortin kirjoittaja ole oikeassa, ettei minun tarvitse inhota ja hävetä itseäni. Siihen on vielä pitkä matka, että uskoisin oikeasti olevani hyvä ja kaunis juuri tällaisena. Turvassa koen silti taas olevani tältä osin. Onneksi uskalsin häpeästäni huolimatta puhua läheisilleni. Onneksi he heijastivat sitä oikeaa Jumalan rakkautta ja kantoivat minut takaisin sinne vihreille niityille vetten ääreen, sinne missä me kaikki saamme levätä turvallisesti ja missä saamme uskoa, ettei meiltä mitään puutu.

Seitsemän vuoden kriisi - ja kuinka se päättyi

Lähes seitsemän vuotta on pitkä aika miettiä, jaksaako siinä työssä, jossa on. Lähes seitsemän vuotta on pitkä aika hengata työaikansa lähes pelkästään epämukavuusalueella. Lähes seitsemän vuotta on pitkä aika olla kriisissä.

Minut valittiin oppilaitospapiksi keväällä 2010. Hakijoita kolmeen uuteen oppilaitospapin virkaan oli 78. Olin aivan ihmeissäni, kun tulin valituksi. Pääsin vielä juuri siihen virkaan, johon olin eniten halunnutkin: oppilaitospapiksi Helsingin yliopistoon etupäässä Viikin ja Kumpulan kampukselle lähimpänä yhteistyöseurakuntanani Malmin seurakunta. Olin onneni kukkuloilla ja minusta uhkui suunnaton into lähteä tekemään yliopistopapin työtä, jossa saan kohdata jatkuvasti niitä ihmisiä, jotka eivät tietään kirkkoon löydä. Minua inspiroi ajatus siitä, että minä menen ihmisten luo kohtaamaan heitä heidän arjessaan. Koin suurta kutsumusta sellaiseen työhön.

Eipä siinä tainnut mennä puoltakaan vuotta, kun aloin jo kokea, että olen surkea työssäni. Minua hävetti. Olinhan ollut yksi niistä harvoista valituista. Minulla oli kovat paineet onnistua, koska ajattelin, että niin moni katsoo, että onkohan tuosta nyt mihinkään. Tuskin katsoi. Harvoin muita kauheasti kiinnostaa toisten tekemiset. Joka tapauksessa minua hävetti se, etten oikein osannut olla yliopistopappi. Jännitin melkein kaikkia kohtaamisia. Otin tosissani sen, kun minulle sanottiin, että meidän tulee rohkeasti mennä epämukavuusalueellemme. Minä menin, mutta minä kärsin. En löytänyt helpotusta oikein mistään. Rukoilin kyllä ja pyysin Jumalaa näyttämään minulle tien. Pyysin apua, että tietäisin, miten minun pitäisi olla, että olisin mahdollisimman hyvä pappi. En vain saanut vastausta.

Tietenkin noin miljoona ihmistä on kysynyt minulta näiden vuosien aikana, tykkäänkö työstäni ja viihdynkö siinä. Ensimmäiset vuodet valehtelin. Ajattelin, että minun on pakko sanoa viihtyväni, koska olin tullut valituksi niin isosta joukosta. Minua hävetti se, että olin niin huono, etten voinut tykätä työstäni. Niin sen koin. Olin epäonnistunut. Olin täysi luuseri, josta ei vain ollut siihen hommaan.

Lopulta totesin, että on kauheaa valehdella ja yrittää selitellä, miten muka tykkään siitä työstä, jossa enimmäkseen kärsin. Sielunhoidosta pidin kyllä alusta asti. Se oli jotenkin selkeää ja luontevaa papin työtä. Siinä minun ei tarvinnut pelätä kenenkään tuomiota. Samoin ne vähäiset kirkolliset toimitukset ja jumalanpalvelukset, joita minulla oli, olivat kuin keidas autiomaassa. Niissä tiesin, miten toimia. Olin vahvasti mukavuusalueellani.

Väsyin valehtelemaan ja pääsin pahimmasta häpeästäni yli. Totesin, ettei minun tarvitse valehdella. Niinpä löysin uuden vastauksen, jota käytin vuosikaudet: ’En voi sanoa viihtyväni tässä työssä. Tämä on niin vaikeaa ja olen lähes koko ajan epämukavuusalueellani. En siis voi sanoa tykkääväni siitä. Mutta koen tämän erittäin mielekkääksi ja tärkeäksi työksi, jota kirkossa pitää tehdä. En edes ajattele, että minun pappina pitäisi tykätä työstäni tai viihtyä siinä. Tärkeintä on se, että minä menen ihmisten luo enkä odottele, että he löytävät minun luokseni.’ Tuon ajattelutavan voimalla jaksoin kituuttaa – sillä kituuttamista se enimmäkseen oli.

Tässä työssä on paljon tilanteita, joissa olen kuin kala kuivalla maalla minulle tuntemattomien ihmisten joukossa ympäristössä, jossa moni ihmettelee, miksi pappi on siellä mukana. Siellä sitä sitten erinäisissä tilaisuuksissa kuljetaan yrittäen epätoivoisesti kehittää jotain jutusteltavaa. Tai siis… niin… niin minä ajattelin, että minun pitäisi tehdä. Koin suuria paineita vuosijuhlista ja vastaavista, joissa koin, että minun pitäisi tosiaan pystyä heittämään jotain small talkia, joka on minulle epämukavista epämukavinta. Jännitin kohtaamiani ihmisiä näissä vähän hienommissa tilaisuuksissa, kun stressasin, mitä voin heille sanoa. Olihan minun varassani se, mitä he ajattelevat papeista, kirkosta ja koko kristinuskosta. Pelkäsin, että jos mokaan, niin se on sitten siinä. Minua ei kutsuta enää mihinkään. Kaikki puhuvat minusta pahaa ja työni tekeminen tehdään aivan mahdottomaksi. Ovet sulkeutuvat kirkon työltä. Minun piti siis onnistua täydellisesti. Minun piti olla ärsyttämättä ketään.

Miten ihminen, joka on niin vahva persoona kuin minä, voi olla ärsyttämättä ikinä ketään? No, siihen on vain yksi vastaus: hän häivyttää persoonansa ja muuttuu niin laimeaksi ja haaleaksi, ettei häntä edes huomaa kukaan. Ja sittenkö kaikki on hyvin? Sittenkö hänen myötään pidetään kaikista papeista, kirkosta, kristinuskosta ja vielä Jeesuksestakin siihen päälle? Niin varmaan. Todellisuudessa sitten lähinnä unohdetaan, että sellainenkin tyyppi on olemassa. Ei sulkeudu ovet, mutta eivät ne myöskään aukea. Minä laimensin tapani olla niin vahvasti, etten loppujen lopuksi ollut oikein kenellekään oikein mitään. Onnistuin varmaan olemaan pahemmin ärsyttämättä tai herättämättä paheksuntaa, mutta en myöskään tuonut lahjojani esiin. Minä pidin kynttilääni vakan alla. Kyllähän se valo tietenkin ajoittain pilkahti esiin. Ne olivat kuitenkin niitä mainitsemiani vähäisiä mukavuusaluetilanteita ne.

Noin puolitoista vuotta sitten sain oivalluksen pikkujoulukauden alkaessa. Tajusin, että oli se sitten kuka tahansa, jonka vieressä istun tai jonka seurassa muuten hengaan, niin on luultavaa, että hän jännittää pastoria vähintään yhtä paljon kuin minä jännitän häntä. Tajusin, että on minun velvollisuuteni pappina yrittää rentouttaa sitä tilannetta. Tein tietoisen päätöksen, että yritän alkaa olla oma itseni, vaikka se pahimmillaan tarkoittaisikin sitä, että joku paheksuu käytöstäni, pitää sitä ärsyttävänä tai kokee sen jotenkin muuten kielteisesti. Se käytös kun on toisaalta myös parhaimmillaan johtamassa minua lähemmäs toisia ihmisiä. Se on myös valttikorttini. Se on se kuuluisa persoona, jolla me papit teemme työtämme. Olin vain kadottanut sen oman häpeäni ja pelkoni alle.

Ihan yhdessä yössä en oppinut olemaan oma itseni. Kyllä minä edelleen jännittävissä tilanteissa saatan alkaa pienentää itseäni, etten vain herättäisi kielteisiä tuntemuksia. Olen kuitenkin yhä enemmän sinut sen asian kanssa, etteivät kaikki voi koskaan minusta pitää, mutta ettei se tarkoita sitä, että he menettäisivät uskonsa koko Suomen papistoon tai evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai kristinuskoon tai jopa Jumalaan. Tai jos joku menettääkin, niin se pitää sitten vain kestää.  

Ja mitä olen sitten saavuttanut sillä, että uskallan yhä enemmän olla oma itseni? Olen huomannut, etten olekaan enää niin paljon epämukavuusalueellani. Olen huomannut pääseväni paljon lähemmäs ihmisiä – en tietenkään kaikkia, mutta ei se olisi edes mahdollista. Eihän kenelläkään voi synkata kaikkien kanssa. Olen kuitenkin onnistunut kääntämään yhä enemmän niissä lähtökohtaisesti jännittävissä tilanteissa huomioni itsestäni toisiin ihmisiin. Siihenhän minut on pappina kutsuttu. Minua ei ole kutsuttu tuijottamaan itseäni vaan näkemään se toinen ihminen, kohtaamaan hänet. Ja kun olen uskaltanut heittäytyä aidommin näihin kohtaamisiin, niin olen tullut myös itse nähdyksi ja kohdatuksi.

Joku voisi sanoa, että pappina ja ylipäätänsä kristittynä minut on kutsuttu näkemään Kristus toisessa ihmisessä. Itse ajattelen yhä enemmän, että Kristus tai Jumala ei ole niinkään toisessa ihmisessä tai minussa vaan ennen kaikkea siinä yhteydessä, joka parhaimmillaan meidän välillemme syntyy. Jumala on siinä, missä ihminen uskaltaa olla oma itsensä ja tulee nähdyksi ja kohdatuksi juuri sellaisena kuin on.

Ja niin aivan yhtäkkiä tunnenkin nyt jatkuvasti olevani Jumalan läsnäolon ympäröimä ja enimmäkseen turvassa – ei minun omasta voimastani vaan sen ansiosta, että koen Jumalan vihdoin vastanneen rukouksiini. Tai siis… minä olen tainnut vihdoin kuulla sen, mitä Jumala on yrittänyt minulle jo pitkään sanoa.

Lähes seitsemän vuoden kriisi on viimein ohi. Vihdoin voin taas sanoa viihtyväni työssäni. Robbie Williamsin upea biisi I Love My Life kuvastaa hyvin tämänhetkisiä fiiliksiäni:
https://www.youtube.com/watch?v=j4ggyO-OFXU

 

Juhlapuhe Parisuhdekeskus Katajan Sateenkaarevissa bileissä Bottalla 3.3.2017

Rakkaat sisaret ja veljet ja muut sisarukset.

Kun olin 3-vuotias, perheemme muutti vuodeksi Israeliin. Äitini lähetti minut ja vuotta vanhemman veljeni pihalle leikkimään ja tutustumaan naapurin lapsiin. Me menimme, mutta me tulimme hetken päästä takaisin itkien. Kerroimme äidille, että ne toiset lapset heittivät meitä kivillä. Äiti mietti hetken ja käski meidän mennä takaisin pihalle. Kun toiset lapset heittäisivät meitä, äiti käski meidän katsoa, miten isoilla kivillä he meitä heittävät – ja heittää sitten vähän isommilla takaisin. Me teimme niin. Siihen loppui kivien heittely puolin ja toisin. Meistä tuli ystäviä. Ja sen vuoden aikana kuulemma ne israelilaiset lapset oppivat paljon enemmän suomea kuin me hepreaa.

En tiedä, onko minuun vaikuttanut enemmän se, mitä silloin 3-vuotiaana tapahtui vai se, miten monta kertaa olen kuullut äitini kertovan tätä tarinaa muille ihmisille. Minä ajattelen, että se, mitä tarinaa meistä kerrotaan ja mitä tarinaa me itsestämme kerromme, on ihan hirveän oleellinen asia. Kerrotaanko meistä ja kerrommeko me itsestämme tarinaa, joka antaa voimaa, vai tarinaa, joka lannistaa ja tukahduttaa? Sateenkaarikansan historiassa on paljon surullisia tarinoita siitä, miten ihmiset ovat joutuneet piiloutumaan ja eri tavoin vaikenemaan siitä, mitä he ovat – ja tarinoita siitä, miten ihmiset ovat päätyneet epätoivoisiin ratkaisuihin. Vaikenemisen ja piiloutumisen aika on ohi! Niin haluan ajatella, vaikka tiedänkin, ettei se ihan vielä täysin ole toteutunut. Mutta nyt kun avioliittokin on meille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville mahdollinen, yhteiskuntamme on taas vähän valmiimpi kuulemaan tarinoitamme. Ja ennen kaikkea meillä on tasa-arvoinen oikeus solmia parisuhteita, virallistaa niitä, adoptoida ja ylipäätänsä tulla kohdelluksi yhdenvertaisesti.  

Ja uuden, tasa-arvoisen avioliittolain lisäksi meillä on tänään toinenkin syy juhlia. Nyt saa myös yhä useampi sateenkaaripari jakaa tarinaansa parisuhderyhmissä ja -viikonlopuissa. Siitä kiitos Parisuhdekeskus Katajalle ja sen sateenkaariparisuhdetyön projektille. Kiitos luonnollisesti myös Raha-automaattiyhdistykselle, joka projektin rahoitti.

Mutta palataan vielä siihen mainitsemaani kivien heittelyyn lapsena. Muutakin koen nimittäin oppineeni siitä tapahtumasta. Opin sen, ettei mitä tahansa tarvitse sietää. Kun minua kohdellaan törkeästi, minun ei tarvitse vain paeta. Saan panna vastaan. Saan taistella. Ja siitä voi seurata hyvää! Tietenkin lasten keinot ovat lasten keinoja. Kivien takaisin heittäminen ei ole se paras metodi aikuisen elämässä. Mutta alistua ei pidä aikuisenkaan, kun vääryyttä kohtaa!

Mitä yhdenvertaisuus on ja mitä se merkitsee? Ainakin sen voin pappina sanoa, että keskimääräisen nais-miesparin vihkimisessä tai siunaamisessa pariskuntien puheissa ennen tilaisuutta ei korostu sen siunaamisen merkitys tai se, miten hienoa on päästä Jumalan kasvojen eteen virallistamaan parisuhteensa. Juridisesti samaa sukupuolta olevat pariskunnat sen sijaan puhuvat siitä paljon. Ja siunatessani näitä pariskuntia tunnen vahvasti, että sitä siunausta todella arvostetaan. Voisiko olla niin, että asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun on jäänyt jostain paitsi?

Nyt ei enää tarvitse sateenkaariparienkaan jäädä paitsi, ei maallisesta eikä kirkollisesta vihkimisestä. Avioliittolaki on muuttunut ja yhdenvertaisuus siltä osin on saavutettu. Kirkossa joudumme vielä taistelemaan, että tilanne saadaan selkiytettyä, mutta meitä pappeja on paljon, jotka nyt jo vihimme ja siunaamme kaikki sitä pyytävät parit näiden sukupuolesta riippumatta.

Vaikka avioliittolaki on nyt kunnossa ja siitä saamme tänään iloita, niin maailma ei ole valmis, meidän yhteiskuntamme ei ole valmis – ja kirkko ei todellakaan ole valmis. Paljon on työtä tehtävänä transihmisten oikeuksien puolesta yhteiskunnassa ja koko sateenkaarikansan puolesta kirkossa. Siihen työhön minä ainakin olen sitoutunut ja siihen haastan myös teitä kaikkia.

Onneksi aikuisena minullakin on jo repertuaarissani vähän rakentavampia metodeja kuin kivien takaisin heittäminen. Vaikka minua kohti aikamoisia murikoita tai milloin mitäkin raamatunkohtia heitetään, niin en halua enää heittää takaisin. Käsittääkseni Jeesuskin jotain sanoi siitä kivien heittämisestä ja kuinka paljon meillä kullakin on siihen varaa. Haluankin olla rakentamassa entistä tasa-arvoisempaa ja yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa ja kirkkoa
– rakentamassa, en rikkomassa. Siihen yhteiskuntaan kuuluvat niin homot kuin heterot, trans- kuin cissukupuoliset ja kaikki muutkin variaatiot.

Keskitytään me siis rakastamaan. Rakastetaan parisuhteissamme, ystävyyssuhteissamme ja kaikissa suhteissamme ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Siihen meitä on kutsuttu
– ja siihen meillä on nyt entistä paremmat mahdollisuudet, kun olemme kaikki suomalaiset vähän tasa-arvoisempia ja yhdenvertaisempia kuin vielä viikon alussa.

Haluan kohottaa maljan tasa-arvoiselle avioliittolaille, Parisuhdekeskus Katajan hienolle sateenkaariparisuhdeprojektille ja meille kaikille tasapuolisesti!

Tutista vieroittautumassa

En pystynyt toteuttamaan ENE-dieettiä täysin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan. Siksi sain uudet ohjeet. Ne antaessaan ravitsemusterapeutti totesi: ’Tässä mallissa tulokset ovat luultavasti vähän huonompia kuin siinä alkuperäisessä.’ Minun oli pakko kertoa hänelle, että oletan hänen tarkoittavan tuloksilla kiloja. Minä en kuitenkaan ajattele saavuttamaani tulosta kiloissa vaan arvioin sitä sen mukaan, olenko oppinut jotain sellaista, mikä auttaa minua elämään onnellisempaa elämää itseni kanssa. Uskon, että tämä muokattu versio auttaa minua juuri siihen.

Mitä ihmeen väliä sillä on, lähteekö minulta kymmenen viikon aikana kymmenen kiloa tai vähän enemmän tai vähemmän? Dieetin päätyttyä tulee kuitenkin kaikki takaisin ja usein vielä korkojen kanssa, ellei mitään todellista muutosta tapahdu. Minusta on jotenkin surullista, jos ravitsemusterapeuttikin tuijottaa vain vaakaa. No, ehkä siinä on taustalla ajatus siitä, että painon reilumpi putoaminen motivoi jatkamaan uudella tiellä. En tiedä. Minulle se ei vain ole se juttu.

Minulle kyse on siitä, että oppisin tuntemaan olevani turvassa ilman että minulla on jatkuvasti tutti suussa – oli se tutti sitten patonki tai suklaapatukka tms. Tätä tavoitellessani on se ja sama, montako kiloa minusta irtautuu. Mutta joo, se tutista luopuminen on raskasta, kun sitä yrittää tehdä 42-vuotiaana. Takana on jo niin monta vuotta tutin lutkutusta yksin ollessa turvaa hakien.

Kun olin pieni ja äitini oli päättänyt, että nyt minun on aika luopua tuttipulloista ja tuteista, niin se tapahtui siten, että eräänä yönä joku oli leikellyt tuttipullojeni tuttiosat rikki. Vuotta vanhempi veljeni oli yhtä järkyttynyt asiasta kuin minä. Ottihan hän aika usein hylkäämäni tuttipullon ja meni lutkuttamaan sitä verhon taakse. No, äiti kertoi meille, että menninkäiset olivat tulleet ja leikelleet ne tuttipullot ja tutit rikki. Veljeni totesi siihen pontevasti: ’Ens kesänä me mennään Korkeasaareen ja annetaan niille menninkäisille risuviulua!’ 'Joo!', sanoin minäkin uhmaa äänessäni.

Vaikken sitä muistakaan, niin ehkä me sitten kävimme siellä Korkeasaaressa kesällä ja saimme risuviulun antamisen uhalla menninkäisiltä ehjät tuttipullot ja tutit tilalle. Se ainakin selittäisi, miksi olen jäänyt jumiin tähän oraalivaiheeseen, jossa lohduttelen itseäni jatkuvasti syömällä. Tai no, ei se aina ole lohduttelua. Monesti se on palkitsemista. Se voi olla myös mitä tahansa siltä väliltä. Kaikki tunteet kelpaavat. Tapakin se on, puhdas tottumus, joka saa minut ostamaan niitä syöminkejä kaupasta, että on sitten varmasti varastossa kaikkea hyvää, jos ja kun himo iskee. Tutteja on kaapit täynnä. On turvallinen olo.

Mutta mistä nyt löytää se turva, kun ne tutit on viety? Se on se suuri kysymys. Vastausta minulla ei vielä ole. Kerron, jos sen löydän.

Minä en laihduta

Olen HUS:n painonhallintaryhmässä. Olen onnekas, kun olen päässyt siihen mukaan. Elämässäni olen kokenut Painonvartijat, Syömishäiriökeskuksen, psykoterapian ja lukuisat omat yritykset milloin laihtua ja milloin muuten vain saada syömiseni hallintaan. Taisteltuani asian kanssa vuosia totesin, että ongelmani ovat niin syvällä, ettei niihin mitkään perusdieetit pure. No, ei auttanut myöskään vuosi Syömishäiriökeskuksen asiakkaana eikä edes parin vuoden psykoterapia.

Jo vuosien ajan olen ollut laihduttamatta. Päätin, että minun pitää vain hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Mitäpä siitä tulisi, jos koko elämäni ajan yrittäisin vain olla jotain, mitä en ole. Päätin antaa mennä. Lopulta sekin tie tuli kuljettua loppuun. Edelleen olen sitä mieltä, että minun niin kuin jokaisen muunkin pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Olen vain kyllästynyt jatkuvaan pahaan oloon, hallitsemattomaan mässäilyyni, josta en saa edes nautintoa, jatkuvaan fyysiseen pahaan oloon, josta seuraa henkinen paha olo. Jotain oli tehtävä. Siksi olen nyt painonhallintaryhmässä, johon kuuluu kymmenen viikon erittäin niukkaenerginen (ENE-)dieetti.

Dieettiä on takana kohta 12 päivää. Olen päättänyt olla hyvin avoin tästä asiasta. En näe siinä mitään hävettävää. Olen siis kertonut tästä avoimesti Facebook-seinälläni ja milloin kenellekin kohtaamalleni tutulle. Asiassa on vain yksi ongelma.

Kun kerron olevani painonhallintaryhmässä ja ENE-dieetillä, suurin osa ihmisistä alkaa puhua minulle laihduttamisesta. He saattavat puhua omista laihdutuskokemuksistaan, kertoa lihoneensa tai jotain muuta, mikä tuo minulle kiusallisen olon. Joka tapauksessa laihduttaminen on se sana, jota ehdoton enemmistö käyttää, vaikka minä olen tarkka siitä, etten todellakaan siitä puhu. Minä en nimittäin laihduta. Minä en ole laihdutuskuurilla. Minä olen opettelemassa sellaista elämää, jossa minulla on hyvä olla. Tietenkin sen hyvän olon saavuttaminen tarkoittaisi minulle myös aika monen kilon lähtemistä. Silti minulle on tärkeää, etten ajattele tai puhu tästä laihduttamisena. En edelleenkään halua laihdutuspuhetta lähelleni.

Meidän kulttuurissamme on aivan liikaa sairaalloista painon tarkkailua, yritystä hallita painoaan ja elämäänsä muutenkin. En usko, että se on mahdollista. En pidä sitä edes tavoiteltavana. Ei elämää voi koskaan hallita. Silti on mahdollista löytää sellainen tapa elää ja olla, syödä ja liikkua, että on hyvä olla siinä omassa kropassaan. Siihen minulla on pyrkimys. Mutta ei, en ole laihduttamassa sitä varten, vaikka olenkin nyt todella rankalla dieetillä. Tämä dieetti ei ole minulle väline laihduttaa. Se on extreme-matka, jonka aikana uskon oppivani itsestäni paljon. Lisäksi parhaassa mahdollisessa tapauksessa opin myös syömään eri tavalla kuin olen koko aikuiselämäni syönyt.

Tervetuloa kanssani extreme-matkalle! Tätä blogia lukemalla tiedät pitkälti, missä mennään.