Tutista vieroittautumassa

En pystynyt toteuttamaan ENE-dieettiä täysin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan. Siksi sain uudet ohjeet. Ne antaessaan ravitsemusterapeutti totesi: ’Tässä mallissa tulokset ovat luultavasti vähän huonompia kuin siinä alkuperäisessä.’ Minun oli pakko kertoa hänelle, että oletan hänen tarkoittavan tuloksilla kiloja. Minä en kuitenkaan ajattele saavuttamaani tulosta kiloissa vaan arvioin sitä sen mukaan, olenko oppinut jotain sellaista, mikä auttaa minua elämään onnellisempaa elämää itseni kanssa. Uskon, että tämä muokattu versio auttaa minua juuri siihen.

Mitä ihmeen väliä sillä on, lähteekö minulta kymmenen viikon aikana kymmenen kiloa tai vähän enemmän tai vähemmän? Dieetin päätyttyä tulee kuitenkin kaikki takaisin ja usein vielä korkojen kanssa, ellei mitään todellista muutosta tapahdu. Minusta on jotenkin surullista, jos ravitsemusterapeuttikin tuijottaa vain vaakaa. No, ehkä siinä on taustalla ajatus siitä, että painon reilumpi putoaminen motivoi jatkamaan uudella tiellä. En tiedä. Minulle se ei vain ole se juttu.

Minulle kyse on siitä, että oppisin tuntemaan olevani turvassa ilman että minulla on jatkuvasti tutti suussa – oli se tutti sitten patonki tai suklaapatukka tms. Tätä tavoitellessani on se ja sama, montako kiloa minusta irtautuu. Mutta joo, se tutista luopuminen on raskasta, kun sitä yrittää tehdä 42-vuotiaana. Takana on jo niin monta vuotta tutin lutkutusta yksin ollessa turvaa hakien.

Kun olin pieni ja äitini oli päättänyt, että nyt minun on aika luopua tuttipulloista ja tuteista, niin se tapahtui siten, että eräänä yönä joku oli leikellyt tuttipullojeni tuttiosat rikki. Vuotta vanhempi veljeni oli yhtä järkyttynyt asiasta kuin minä. Ottihan hän aika usein hylkäämäni tuttipullon ja meni lutkuttamaan sitä verhon taakse. No, äiti kertoi meille, että menninkäiset olivat tulleet ja leikelleet ne tuttipullot ja tutit rikki. Veljeni totesi siihen pontevasti: ’Ens kesänä me mennään Korkeasaareen ja annetaan niille menninkäisille risuviulua!’ 'Joo!', sanoin minäkin uhmaa äänessäni.

Vaikken sitä muistakaan, niin ehkä me sitten kävimme siellä Korkeasaaressa kesällä ja saimme risuviulun antamisen uhalla menninkäisiltä ehjät tuttipullot ja tutit tilalle. Se ainakin selittäisi, miksi olen jäänyt jumiin tähän oraalivaiheeseen, jossa lohduttelen itseäni jatkuvasti syömällä. Tai no, ei se aina ole lohduttelua. Monesti se on palkitsemista. Se voi olla myös mitä tahansa siltä väliltä. Kaikki tunteet kelpaavat. Tapakin se on, puhdas tottumus, joka saa minut ostamaan niitä syöminkejä kaupasta, että on sitten varmasti varastossa kaikkea hyvää, jos ja kun himo iskee. Tutteja on kaapit täynnä. On turvallinen olo.

Mutta mistä nyt löytää se turva, kun ne tutit on viety? Se on se suuri kysymys. Vastausta minulla ei vielä ole. Kerron, jos sen löydän.