Seitsemän vuoden kriisi - ja kuinka se päättyi

Lähes seitsemän vuotta on pitkä aika miettiä, jaksaako siinä työssä, jossa on. Lähes seitsemän vuotta on pitkä aika hengata työaikansa lähes pelkästään epämukavuusalueella. Lähes seitsemän vuotta on pitkä aika olla kriisissä.

Minut valittiin oppilaitospapiksi keväällä 2010. Hakijoita kolmeen uuteen oppilaitospapin virkaan oli 78. Olin aivan ihmeissäni, kun tulin valituksi. Pääsin vielä juuri siihen virkaan, johon olin eniten halunnutkin: oppilaitospapiksi Helsingin yliopistoon etupäässä Viikin ja Kumpulan kampukselle lähimpänä yhteistyöseurakuntanani Malmin seurakunta. Olin onneni kukkuloilla ja minusta uhkui suunnaton into lähteä tekemään yliopistopapin työtä, jossa saan kohdata jatkuvasti niitä ihmisiä, jotka eivät tietään kirkkoon löydä. Minua inspiroi ajatus siitä, että minä menen ihmisten luo kohtaamaan heitä heidän arjessaan. Koin suurta kutsumusta sellaiseen työhön.

Eipä siinä tainnut mennä puoltakaan vuotta, kun aloin jo kokea, että olen surkea työssäni. Minua hävetti. Olinhan ollut yksi niistä harvoista valituista. Minulla oli kovat paineet onnistua, koska ajattelin, että niin moni katsoo, että onkohan tuosta nyt mihinkään. Tuskin katsoi. Harvoin muita kauheasti kiinnostaa toisten tekemiset. Joka tapauksessa minua hävetti se, etten oikein osannut olla yliopistopappi. Jännitin melkein kaikkia kohtaamisia. Otin tosissani sen, kun minulle sanottiin, että meidän tulee rohkeasti mennä epämukavuusalueellemme. Minä menin, mutta minä kärsin. En löytänyt helpotusta oikein mistään. Rukoilin kyllä ja pyysin Jumalaa näyttämään minulle tien. Pyysin apua, että tietäisin, miten minun pitäisi olla, että olisin mahdollisimman hyvä pappi. En vain saanut vastausta.

Tietenkin noin miljoona ihmistä on kysynyt minulta näiden vuosien aikana, tykkäänkö työstäni ja viihdynkö siinä. Ensimmäiset vuodet valehtelin. Ajattelin, että minun on pakko sanoa viihtyväni, koska olin tullut valituksi niin isosta joukosta. Minua hävetti se, että olin niin huono, etten voinut tykätä työstäni. Niin sen koin. Olin epäonnistunut. Olin täysi luuseri, josta ei vain ollut siihen hommaan.

Lopulta totesin, että on kauheaa valehdella ja yrittää selitellä, miten muka tykkään siitä työstä, jossa enimmäkseen kärsin. Sielunhoidosta pidin kyllä alusta asti. Se oli jotenkin selkeää ja luontevaa papin työtä. Siinä minun ei tarvinnut pelätä kenenkään tuomiota. Samoin ne vähäiset kirkolliset toimitukset ja jumalanpalvelukset, joita minulla oli, olivat kuin keidas autiomaassa. Niissä tiesin, miten toimia. Olin vahvasti mukavuusalueellani.

Väsyin valehtelemaan ja pääsin pahimmasta häpeästäni yli. Totesin, ettei minun tarvitse valehdella. Niinpä löysin uuden vastauksen, jota käytin vuosikaudet: ’En voi sanoa viihtyväni tässä työssä. Tämä on niin vaikeaa ja olen lähes koko ajan epämukavuusalueellani. En siis voi sanoa tykkääväni siitä. Mutta koen tämän erittäin mielekkääksi ja tärkeäksi työksi, jota kirkossa pitää tehdä. En edes ajattele, että minun pappina pitäisi tykätä työstäni tai viihtyä siinä. Tärkeintä on se, että minä menen ihmisten luo enkä odottele, että he löytävät minun luokseni.’ Tuon ajattelutavan voimalla jaksoin kituuttaa – sillä kituuttamista se enimmäkseen oli.

Tässä työssä on paljon tilanteita, joissa olen kuin kala kuivalla maalla minulle tuntemattomien ihmisten joukossa ympäristössä, jossa moni ihmettelee, miksi pappi on siellä mukana. Siellä sitä sitten erinäisissä tilaisuuksissa kuljetaan yrittäen epätoivoisesti kehittää jotain jutusteltavaa. Tai siis… niin… niin minä ajattelin, että minun pitäisi tehdä. Koin suuria paineita vuosijuhlista ja vastaavista, joissa koin, että minun pitäisi tosiaan pystyä heittämään jotain small talkia, joka on minulle epämukavista epämukavinta. Jännitin kohtaamiani ihmisiä näissä vähän hienommissa tilaisuuksissa, kun stressasin, mitä voin heille sanoa. Olihan minun varassani se, mitä he ajattelevat papeista, kirkosta ja koko kristinuskosta. Pelkäsin, että jos mokaan, niin se on sitten siinä. Minua ei kutsuta enää mihinkään. Kaikki puhuvat minusta pahaa ja työni tekeminen tehdään aivan mahdottomaksi. Ovet sulkeutuvat kirkon työltä. Minun piti siis onnistua täydellisesti. Minun piti olla ärsyttämättä ketään.

Miten ihminen, joka on niin vahva persoona kuin minä, voi olla ärsyttämättä ikinä ketään? No, siihen on vain yksi vastaus: hän häivyttää persoonansa ja muuttuu niin laimeaksi ja haaleaksi, ettei häntä edes huomaa kukaan. Ja sittenkö kaikki on hyvin? Sittenkö hänen myötään pidetään kaikista papeista, kirkosta, kristinuskosta ja vielä Jeesuksestakin siihen päälle? Niin varmaan. Todellisuudessa sitten lähinnä unohdetaan, että sellainenkin tyyppi on olemassa. Ei sulkeudu ovet, mutta eivät ne myöskään aukea. Minä laimensin tapani olla niin vahvasti, etten loppujen lopuksi ollut oikein kenellekään oikein mitään. Onnistuin varmaan olemaan pahemmin ärsyttämättä tai herättämättä paheksuntaa, mutta en myöskään tuonut lahjojani esiin. Minä pidin kynttilääni vakan alla. Kyllähän se valo tietenkin ajoittain pilkahti esiin. Ne olivat kuitenkin niitä mainitsemiani vähäisiä mukavuusaluetilanteita ne.

Noin puolitoista vuotta sitten sain oivalluksen pikkujoulukauden alkaessa. Tajusin, että oli se sitten kuka tahansa, jonka vieressä istun tai jonka seurassa muuten hengaan, niin on luultavaa, että hän jännittää pastoria vähintään yhtä paljon kuin minä jännitän häntä. Tajusin, että on minun velvollisuuteni pappina yrittää rentouttaa sitä tilannetta. Tein tietoisen päätöksen, että yritän alkaa olla oma itseni, vaikka se pahimmillaan tarkoittaisikin sitä, että joku paheksuu käytöstäni, pitää sitä ärsyttävänä tai kokee sen jotenkin muuten kielteisesti. Se käytös kun on toisaalta myös parhaimmillaan johtamassa minua lähemmäs toisia ihmisiä. Se on myös valttikorttini. Se on se kuuluisa persoona, jolla me papit teemme työtämme. Olin vain kadottanut sen oman häpeäni ja pelkoni alle.

Ihan yhdessä yössä en oppinut olemaan oma itseni. Kyllä minä edelleen jännittävissä tilanteissa saatan alkaa pienentää itseäni, etten vain herättäisi kielteisiä tuntemuksia. Olen kuitenkin yhä enemmän sinut sen asian kanssa, etteivät kaikki voi koskaan minusta pitää, mutta ettei se tarkoita sitä, että he menettäisivät uskonsa koko Suomen papistoon tai evankelis-luterilaiseen kirkkoon tai kristinuskoon tai jopa Jumalaan. Tai jos joku menettääkin, niin se pitää sitten vain kestää.  

Ja mitä olen sitten saavuttanut sillä, että uskallan yhä enemmän olla oma itseni? Olen huomannut, etten olekaan enää niin paljon epämukavuusalueellani. Olen huomannut pääseväni paljon lähemmäs ihmisiä – en tietenkään kaikkia, mutta ei se olisi edes mahdollista. Eihän kenelläkään voi synkata kaikkien kanssa. Olen kuitenkin onnistunut kääntämään yhä enemmän niissä lähtökohtaisesti jännittävissä tilanteissa huomioni itsestäni toisiin ihmisiin. Siihenhän minut on pappina kutsuttu. Minua ei ole kutsuttu tuijottamaan itseäni vaan näkemään se toinen ihminen, kohtaamaan hänet. Ja kun olen uskaltanut heittäytyä aidommin näihin kohtaamisiin, niin olen tullut myös itse nähdyksi ja kohdatuksi.

Joku voisi sanoa, että pappina ja ylipäätänsä kristittynä minut on kutsuttu näkemään Kristus toisessa ihmisessä. Itse ajattelen yhä enemmän, että Kristus tai Jumala ei ole niinkään toisessa ihmisessä tai minussa vaan ennen kaikkea siinä yhteydessä, joka parhaimmillaan meidän välillemme syntyy. Jumala on siinä, missä ihminen uskaltaa olla oma itsensä ja tulee nähdyksi ja kohdatuksi juuri sellaisena kuin on.

Ja niin aivan yhtäkkiä tunnenkin nyt jatkuvasti olevani Jumalan läsnäolon ympäröimä ja enimmäkseen turvassa – ei minun omasta voimastani vaan sen ansiosta, että koen Jumalan vihdoin vastanneen rukouksiini. Tai siis… minä olen tainnut vihdoin kuulla sen, mitä Jumala on yrittänyt minulle jo pitkään sanoa.

Lähes seitsemän vuoden kriisi on viimein ohi. Vihdoin voin taas sanoa viihtyväni työssäni. Robbie Williamsin upea biisi I Love My Life kuvastaa hyvin tämänhetkisiä fiiliksiäni:
https://www.youtube.com/watch?v=j4ggyO-OFXU