Syyllisyyden taakka

Minä en laihduta. Sillä ajatuksella lähdin tähän elämänmuutosprojektiini ja siitä pidän edelleen kiinni. Mutta vaikeaa se on, kun minusta on nyt irtautunut jo kymmenisen prosenttia. Syyllisyys alkaa painaa. Kyllä, syyllisyys.

Olen oikeasti sitä mieltä, että jokainen ihminen on hyvä juuri niin kevyenä tai painavana kuin hän on. Mielestäni kukaan tai mikään ei saisi painostaa ihmisiä laihduttamaan. Sitä ei saisi tehdä yleisten kauneusihanteiden eikä edes terveyden nimissä. Se on suurin syy siihen, etten halua puhua laihduttamisesta enkä halua saada kommentteja liittyen pienenemiseeni. Ne kommentit olisivat aivan ok, jos ihmiset yhtä estoitta kommentoisivat toisten suurenemista. Kyllä se vaan yleensä niin menee, että sitä ihastellaan, kun kiloja lähtee. Yhtään ei ajatella, että siihen ihasteluun sisältyy piiloviesti, joka on se, että lihavampana et ollut niin hyvännäköinen. Ja kaikkien lihovien ihmisten puolesta tahdon pitäytyä siinä, että minun ulkomuotoni muutosta en halua kommentoitavan – en suuntaan enkä toiseen.

Se on tietenkin eri asia, jos ihminen itse haluaa puhua oman ruumiinsa kokemista muutoksista. Ei minua silloin haittaa, jos toinen lähtee keskusteluun mukaan. Jos itse alan puhua siitä, miten paljon kiloja minusta on lähtenyt, niin ei toisenkaan silloin tarvitse hiljaa olla tai vaihtaa vaivautuneesti puheenaihetta.

Mutta tällä hetkellä suurin ongelmani ei ole toiset ihmiset. Itse asiassa ihmiset ovat hämmentävän upeasti tiedostaneet sen, etten toivo kommentteja ulkomuotooni liittyen. Ongelmani onkin nyt oman pääni sisällä. Minä nimittäin koen syyllisyyttä siitä, että iloitsen laihtumisestani. Minähän olen koko ajan psyykannut itseäni sillä, etten arvioi onnistumistani elämänmuutoksessani sen mukaan, paljonko kiloja minusta irtautuu vaan sen mukaan, miten hyvin voin. Minäkin olen silti tämän kulttuurin kasvatti. Kyllä se vaan jo itsessään tuntuu minusta hyvältä, kun tiedän, miten monta kiloa vähemmän painan. Ja minä janoan niitä lisäkiloja!

Olen jopa joillekin jo puhunut siitä, miten paljon haluaisin vielä laihtua. Kuitenkin tiedän, että se on väärä ajatus. Ainakin minulle se on väärä ajatus. Jos nimittäin alan tuijottaa niitä kiloja, niin varmaa on, että tämän nykyisen dieettini päätyttyä niitä tulee taas lisää. Se on siis varma pettymys edessä, jos keskityn kiloihin. Minun on saatava suunnattua ajatukseni takaisin siihen, että haluan voida paremmin. Se on se ainoa oikea mittari, että miten hyvältä minusta tuntuu. Kilot ovat sivuseikka siinä paketissa.

Miten vastustaa samalla tätä hoikkuutta ihannoivaa kulttuuria ja tuntea iloa siitä, että itse onnistuu siinä, missä ei ole aiemmin onnistunut, ja kulkee kohti parempaa oloa? Minähän en siis ajattele, että lihavat ihmiset olisivat automaattisesti pahoinvoivia tai jotenkin sairaampia kuin hoikemmat toverinsa. Nyt puhun vain itsestäni. Minä toivoisin, että kulttuurissamme hyväksyttäisiin se, että toiset ovat pienempiä ja toiset isompia – myös horisontaalisesti eikä vain vertikaalisesti. Ketään ei tarvitsisi syyllistää siitä, mitä kokoluokkaa hän on. Se ei palvele mitään eikä ketään.

Ihminen voi hyvin, kun hänellä on fyysinen, henkinen ja hengellinen puoli tasapainossa. Tämän NMKY:ssä oppimani totuuden uskon edelleen oikeaksi. Minä olen laiminlyönyt omaa fyysistä puoltani. Nyt haluan saattaa sen kuntoon. Voisinpa vain tehdä sen ilman turhaa syyllisyyttä.