Juhlapuhe Parisuhdekeskus Katajan Sateenkaarevissa bileissä Bottalla 3.3.2017

Rakkaat sisaret ja veljet ja muut sisarukset.

Kun olin 3-vuotias, perheemme muutti vuodeksi Israeliin. Äitini lähetti minut ja vuotta vanhemman veljeni pihalle leikkimään ja tutustumaan naapurin lapsiin. Me menimme, mutta me tulimme hetken päästä takaisin itkien. Kerroimme äidille, että ne toiset lapset heittivät meitä kivillä. Äiti mietti hetken ja käski meidän mennä takaisin pihalle. Kun toiset lapset heittäisivät meitä, äiti käski meidän katsoa, miten isoilla kivillä he meitä heittävät – ja heittää sitten vähän isommilla takaisin. Me teimme niin. Siihen loppui kivien heittely puolin ja toisin. Meistä tuli ystäviä. Ja sen vuoden aikana kuulemma ne israelilaiset lapset oppivat paljon enemmän suomea kuin me hepreaa.

En tiedä, onko minuun vaikuttanut enemmän se, mitä silloin 3-vuotiaana tapahtui vai se, miten monta kertaa olen kuullut äitini kertovan tätä tarinaa muille ihmisille. Minä ajattelen, että se, mitä tarinaa meistä kerrotaan ja mitä tarinaa me itsestämme kerromme, on ihan hirveän oleellinen asia. Kerrotaanko meistä ja kerrommeko me itsestämme tarinaa, joka antaa voimaa, vai tarinaa, joka lannistaa ja tukahduttaa? Sateenkaarikansan historiassa on paljon surullisia tarinoita siitä, miten ihmiset ovat joutuneet piiloutumaan ja eri tavoin vaikenemaan siitä, mitä he ovat – ja tarinoita siitä, miten ihmiset ovat päätyneet epätoivoisiin ratkaisuihin. Vaikenemisen ja piiloutumisen aika on ohi! Niin haluan ajatella, vaikka tiedänkin, ettei se ihan vielä täysin ole toteutunut. Mutta nyt kun avioliittokin on meille seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville mahdollinen, yhteiskuntamme on taas vähän valmiimpi kuulemaan tarinoitamme. Ja ennen kaikkea meillä on tasa-arvoinen oikeus solmia parisuhteita, virallistaa niitä, adoptoida ja ylipäätänsä tulla kohdelluksi yhdenvertaisesti.  

Ja uuden, tasa-arvoisen avioliittolain lisäksi meillä on tänään toinenkin syy juhlia. Nyt saa myös yhä useampi sateenkaaripari jakaa tarinaansa parisuhderyhmissä ja -viikonlopuissa. Siitä kiitos Parisuhdekeskus Katajalle ja sen sateenkaariparisuhdetyön projektille. Kiitos luonnollisesti myös Raha-automaattiyhdistykselle, joka projektin rahoitti.

Mutta palataan vielä siihen mainitsemaani kivien heittelyyn lapsena. Muutakin koen nimittäin oppineeni siitä tapahtumasta. Opin sen, ettei mitä tahansa tarvitse sietää. Kun minua kohdellaan törkeästi, minun ei tarvitse vain paeta. Saan panna vastaan. Saan taistella. Ja siitä voi seurata hyvää! Tietenkin lasten keinot ovat lasten keinoja. Kivien takaisin heittäminen ei ole se paras metodi aikuisen elämässä. Mutta alistua ei pidä aikuisenkaan, kun vääryyttä kohtaa!

Mitä yhdenvertaisuus on ja mitä se merkitsee? Ainakin sen voin pappina sanoa, että keskimääräisen nais-miesparin vihkimisessä tai siunaamisessa pariskuntien puheissa ennen tilaisuutta ei korostu sen siunaamisen merkitys tai se, miten hienoa on päästä Jumalan kasvojen eteen virallistamaan parisuhteensa. Juridisesti samaa sukupuolta olevat pariskunnat sen sijaan puhuvat siitä paljon. Ja siunatessani näitä pariskuntia tunnen vahvasti, että sitä siunausta todella arvostetaan. Voisiko olla niin, että asioita osaa arvostaa vasta sitten, kun on jäänyt jostain paitsi?

Nyt ei enää tarvitse sateenkaariparienkaan jäädä paitsi, ei maallisesta eikä kirkollisesta vihkimisestä. Avioliittolaki on muuttunut ja yhdenvertaisuus siltä osin on saavutettu. Kirkossa joudumme vielä taistelemaan, että tilanne saadaan selkiytettyä, mutta meitä pappeja on paljon, jotka nyt jo vihimme ja siunaamme kaikki sitä pyytävät parit näiden sukupuolesta riippumatta.

Vaikka avioliittolaki on nyt kunnossa ja siitä saamme tänään iloita, niin maailma ei ole valmis, meidän yhteiskuntamme ei ole valmis – ja kirkko ei todellakaan ole valmis. Paljon on työtä tehtävänä transihmisten oikeuksien puolesta yhteiskunnassa ja koko sateenkaarikansan puolesta kirkossa. Siihen työhön minä ainakin olen sitoutunut ja siihen haastan myös teitä kaikkia.

Onneksi aikuisena minullakin on jo repertuaarissani vähän rakentavampia metodeja kuin kivien takaisin heittäminen. Vaikka minua kohti aikamoisia murikoita tai milloin mitäkin raamatunkohtia heitetään, niin en halua enää heittää takaisin. Käsittääkseni Jeesuskin jotain sanoi siitä kivien heittämisestä ja kuinka paljon meillä kullakin on siihen varaa. Haluankin olla rakentamassa entistä tasa-arvoisempaa ja yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa ja kirkkoa
– rakentamassa, en rikkomassa. Siihen yhteiskuntaan kuuluvat niin homot kuin heterot, trans- kuin cissukupuoliset ja kaikki muutkin variaatiot.

Keskitytään me siis rakastamaan. Rakastetaan parisuhteissamme, ystävyyssuhteissamme ja kaikissa suhteissamme ihmisiin, eläimiin ja koko luomakuntaan. Siihen meitä on kutsuttu
– ja siihen meillä on nyt entistä paremmat mahdollisuudet, kun olemme kaikki suomalaiset vähän tasa-arvoisempia ja yhdenvertaisempia kuin vielä viikon alussa.

Haluan kohottaa maljan tasa-arvoiselle avioliittolaille, Parisuhdekeskus Katajan hienolle sateenkaariparisuhdeprojektille ja meille kaikille tasapuolisesti!

Tutista vieroittautumassa

En pystynyt toteuttamaan ENE-dieettiä täysin alkuperäisen ohjeistuksen mukaan. Siksi sain uudet ohjeet. Ne antaessaan ravitsemusterapeutti totesi: ’Tässä mallissa tulokset ovat luultavasti vähän huonompia kuin siinä alkuperäisessä.’ Minun oli pakko kertoa hänelle, että oletan hänen tarkoittavan tuloksilla kiloja. Minä en kuitenkaan ajattele saavuttamaani tulosta kiloissa vaan arvioin sitä sen mukaan, olenko oppinut jotain sellaista, mikä auttaa minua elämään onnellisempaa elämää itseni kanssa. Uskon, että tämä muokattu versio auttaa minua juuri siihen.

Mitä ihmeen väliä sillä on, lähteekö minulta kymmenen viikon aikana kymmenen kiloa tai vähän enemmän tai vähemmän? Dieetin päätyttyä tulee kuitenkin kaikki takaisin ja usein vielä korkojen kanssa, ellei mitään todellista muutosta tapahdu. Minusta on jotenkin surullista, jos ravitsemusterapeuttikin tuijottaa vain vaakaa. No, ehkä siinä on taustalla ajatus siitä, että painon reilumpi putoaminen motivoi jatkamaan uudella tiellä. En tiedä. Minulle se ei vain ole se juttu.

Minulle kyse on siitä, että oppisin tuntemaan olevani turvassa ilman että minulla on jatkuvasti tutti suussa – oli se tutti sitten patonki tai suklaapatukka tms. Tätä tavoitellessani on se ja sama, montako kiloa minusta irtautuu. Mutta joo, se tutista luopuminen on raskasta, kun sitä yrittää tehdä 42-vuotiaana. Takana on jo niin monta vuotta tutin lutkutusta yksin ollessa turvaa hakien.

Kun olin pieni ja äitini oli päättänyt, että nyt minun on aika luopua tuttipulloista ja tuteista, niin se tapahtui siten, että eräänä yönä joku oli leikellyt tuttipullojeni tuttiosat rikki. Vuotta vanhempi veljeni oli yhtä järkyttynyt asiasta kuin minä. Ottihan hän aika usein hylkäämäni tuttipullon ja meni lutkuttamaan sitä verhon taakse. No, äiti kertoi meille, että menninkäiset olivat tulleet ja leikelleet ne tuttipullot ja tutit rikki. Veljeni totesi siihen pontevasti: ’Ens kesänä me mennään Korkeasaareen ja annetaan niille menninkäisille risuviulua!’ 'Joo!', sanoin minäkin uhmaa äänessäni.

Vaikken sitä muistakaan, niin ehkä me sitten kävimme siellä Korkeasaaressa kesällä ja saimme risuviulun antamisen uhalla menninkäisiltä ehjät tuttipullot ja tutit tilalle. Se ainakin selittäisi, miksi olen jäänyt jumiin tähän oraalivaiheeseen, jossa lohduttelen itseäni jatkuvasti syömällä. Tai no, ei se aina ole lohduttelua. Monesti se on palkitsemista. Se voi olla myös mitä tahansa siltä väliltä. Kaikki tunteet kelpaavat. Tapakin se on, puhdas tottumus, joka saa minut ostamaan niitä syöminkejä kaupasta, että on sitten varmasti varastossa kaikkea hyvää, jos ja kun himo iskee. Tutteja on kaapit täynnä. On turvallinen olo.

Mutta mistä nyt löytää se turva, kun ne tutit on viety? Se on se suuri kysymys. Vastausta minulla ei vielä ole. Kerron, jos sen löydän.

Minä en laihduta

Olen HUS:n painonhallintaryhmässä. Olen onnekas, kun olen päässyt siihen mukaan. Elämässäni olen kokenut Painonvartijat, Syömishäiriökeskuksen, psykoterapian ja lukuisat omat yritykset milloin laihtua ja milloin muuten vain saada syömiseni hallintaan. Taisteltuani asian kanssa vuosia totesin, että ongelmani ovat niin syvällä, ettei niihin mitkään perusdieetit pure. No, ei auttanut myöskään vuosi Syömishäiriökeskuksen asiakkaana eikä edes parin vuoden psykoterapia.

Jo vuosien ajan olen ollut laihduttamatta. Päätin, että minun pitää vain hyväksyä itseni tällaisena kuin olen. Mitäpä siitä tulisi, jos koko elämäni ajan yrittäisin vain olla jotain, mitä en ole. Päätin antaa mennä. Lopulta sekin tie tuli kuljettua loppuun. Edelleen olen sitä mieltä, että minun niin kuin jokaisen muunkin pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Olen vain kyllästynyt jatkuvaan pahaan oloon, hallitsemattomaan mässäilyyni, josta en saa edes nautintoa, jatkuvaan fyysiseen pahaan oloon, josta seuraa henkinen paha olo. Jotain oli tehtävä. Siksi olen nyt painonhallintaryhmässä, johon kuuluu kymmenen viikon erittäin niukkaenerginen (ENE-)dieetti.

Dieettiä on takana kohta 12 päivää. Olen päättänyt olla hyvin avoin tästä asiasta. En näe siinä mitään hävettävää. Olen siis kertonut tästä avoimesti Facebook-seinälläni ja milloin kenellekin kohtaamalleni tutulle. Asiassa on vain yksi ongelma.

Kun kerron olevani painonhallintaryhmässä ja ENE-dieetillä, suurin osa ihmisistä alkaa puhua minulle laihduttamisesta. He saattavat puhua omista laihdutuskokemuksistaan, kertoa lihoneensa tai jotain muuta, mikä tuo minulle kiusallisen olon. Joka tapauksessa laihduttaminen on se sana, jota ehdoton enemmistö käyttää, vaikka minä olen tarkka siitä, etten todellakaan siitä puhu. Minä en nimittäin laihduta. Minä en ole laihdutuskuurilla. Minä olen opettelemassa sellaista elämää, jossa minulla on hyvä olla. Tietenkin sen hyvän olon saavuttaminen tarkoittaisi minulle myös aika monen kilon lähtemistä. Silti minulle on tärkeää, etten ajattele tai puhu tästä laihduttamisena. En edelleenkään halua laihdutuspuhetta lähelleni.

Meidän kulttuurissamme on aivan liikaa sairaalloista painon tarkkailua, yritystä hallita painoaan ja elämäänsä muutenkin. En usko, että se on mahdollista. En pidä sitä edes tavoiteltavana. Ei elämää voi koskaan hallita. Silti on mahdollista löytää sellainen tapa elää ja olla, syödä ja liikkua, että on hyvä olla siinä omassa kropassaan. Siihen minulla on pyrkimys. Mutta ei, en ole laihduttamassa sitä varten, vaikka olenkin nyt todella rankalla dieetillä. Tämä dieetti ei ole minulle väline laihduttaa. Se on extreme-matka, jonka aikana uskon oppivani itsestäni paljon. Lisäksi parhaassa mahdollisessa tapauksessa opin myös syömään eri tavalla kuin olen koko aikuiselämäni syönyt.

Tervetuloa kanssani extreme-matkalle! Tätä blogia lukemalla tiedät pitkälti, missä mennään.