Lopettakaa meidän holhoaminen!

Tällä viikolla kirkolliskokous on keskustellut paljon kirkon avioliittokäsityksestä ja sen laajentamisesta koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja. Vaikka hyvin suuri osa argumenteista on kuultu jo monta kertaa aiemminkin, niin silti jotkut puheenvuorot koskettivat minua todella paljon. Haluan nostaa yhden niistä esiin aivan erityisesti, koska sen piti sellainen edustaja, joka ei hyväksy homoseksuaalisuutta: Ville Auvinen.

Sain kunnian olla Ville Auvisen kanssa A-talkissa keskustelemassa tästä samaisesta teemasta viime syksynä. Siksikin minua kiinnosti, mitä hän tällä kertaa sanoo. Tänään hän sanoi, ettei hän elä sellaisessa kuplassa, jossa ei olisi homoseksuaaleja. Siksi tämä on hänelle kipeä asia. Hän kertoi omasta sisäisestä painistaan eli siitä, kuinka hänen tunteensa ja sydämensä haluaisivat hyväksyä homoseksuaalisuuden, mutta hän ei uskalla, koska hän kokee Jumalan sanan olevan sitä vastaan. Hän viittasi Paavalin sanoihin siitä, ketkä eivät peri Jumalan valtakuntaa. Listassa oli muiden joukossa ’miesten kanssa makaavat miehet’. Auvista kauhistuttaa, jos tämä Jumalan sanan kohta on totta. Hän ei koe, että hänellä olisi sellaista valtaa, että hän voisi sanoa, ettei se sana varmasti ole totta. Hän kokee olevansa sidottu ja joutuu kerran Jumalan edessä vastaamaan siitä, miten hän on ihmisiä ohjannut.

Olin todella vaikuttunut Ville Auvisen rehellisyydestä ja avoimuudesta. Hänen puheensa kosketti minua erittäin paljon. Koska olin ehdolla viime vaaleissa, mietin, mitä itse olisin sanonut aiheesta, jos olisin ollut yksi kirkolliskokousedustajista. Tuon Auvisen puheen jälkeen olisin varmasti pyytänyt puheenvuoroa kiittääkseni häntä hänen rehellisyydestään ja sanoakseni lisäksi jotakin tällaista:

Ville Auviselta ja muilta hänen kanssaan samalla tavoin ajattelevilta haluaisin pyytää, että he lopettaisivat meidän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien holhoamisen. Me elämme vuotta 2017 enkä usko, että yksikään kristitty seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluva suomalainen on epätietoinen siitä, että moni kokee Raamatun ja Jumalan tuomitsevan meidän parisuhteemme. Kyllä me olemme itse kukin ne Sodomat ja Gomorrat monta kertaa kuulleet. Moni meistä on hyvin pahasti haavoittunut niistä puheista.

Moni meistä seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvista kaipaa siunausta avioliitolleen, koska me emme itse raamatuntulkintamme pohjalta koe sen olevan Jumalan tahtoa vastaan. Haluaisin, että jo tällä vuosituhannella me ihmiset saisimme itse kantaa vastuumme Jumalan edessä. Haluaisin, että me saisimme pappien tai kirkkoinstituution sijaan olla itse Jumalan edessä vastuussa siitä, miten meille ikuisuutemme suhteen käy.

Auvinen ja muut saavat tietenkin vastata siitä, miten he ovat ihmisiä ohjanneet. Minä ajattelen pappina, että minun ohjausvastuuni tarkoittaa sitä, että kerron kiinnostuneille erilaisista tavoista tulkita Raamatun sanaa. Ihminen saa sitten itse kantaa vastuun siitä, minkä hän kokee oikeaksi omassa sisimmässään. Auvinenkin varmasti tietää, että noita Paavalin kohtia ja muita samaan teemaan liittyviä raamatunkohtia tulkitaan kristittyjen joukossa monella eri tavalla.

Auvinen puhui siitä, miten hän ei voi olla varma siitä, etteivät Paavalin sanat ole totta. En minäkään ole sataprosenttisen varma siitä, että Jumala ei tuomitse parisuhdettani. Minä kuitenkin kannan itse vastuun siitä, jos onkin niin, että Jumala tuomitsee sen. En pane sitä kenenkään homoseksuaalisuuden hyväksyvän papin tai muun lähimmäiseni piikkiin.

Pidän vain äärimmäisen epätodennäköisenä, että taivaan portilla minulle todetaan: ’Sori, väärä parisuhdemalli. Helvettiin!’ Siinä tapauksessa on kyllä kirkko sitten harhautunut pahasti opissaan, kun se on kuvannut pyhää kolmiyhteistä Jumalaa, joka on rakkaus ja siinä rakkaudessaan meidät kaikki tänne luonut ja oman poikansa meidän puolestamme uhriksi antanut. Onkin sitten todellisuudessa jostain paljon pikkumaisemmasta olennosta kyse kuin kaikkivaltiaasta, luomakuntaansa rakastavasta Jumalasta.

Jos ihminen ei voi olla varma siitä, hyväksyykö Jumala homoseksuaalisuuden, niin voisiko hän silti antaa kaikille halukkaille oikeuden pyytää Jumalalta siunausta avioliitolleen? Minä en ainakaan usko, että kukaan meistä ihmisistä voisi pakottaa Jumalan antamaan siunauksensa, jos hän ei sitä halua antaa. Miksi siis pitäisi jotenkin viimeiseen asti varjella kirkkoa samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamiselta tai vihkimiseltä avioliittoon kirkollisin menoin? Ketäänhän ei niihin menoihin pakotettaisi.

Ville Auvinen puhui koskettavasti siitä, miten hän ei uskalla kuunnella tunteitaan ja sydäntään ja sen myötä hyväksyä homoseksuaalisuutta, koska hän kokee Jumalan sanan olevan sitä vastaan. Minä taas en uskalla olla pyytämättä Jumalan siunausta myös muille kuin mies-naispareille, kun he sitä minulta pappina parisuhteelleen pyytävät.

Minä uskon kultaisen säännön olevan voimassa aina ja kaikkialla: minä haluan tehdä toisille niin kuin haluaisin itselleni tehtävän. En voi ottaa sitä riskiä, että tässä tapauksessa se ei olisikaan voimassa. Minä kun olen kollegani Ville Auvisen tavoin taivaan portilla vastuussa siitä, miten olen ihmisiä ohjannut. Minä ainakin haluaisin, että pyytäessäni, että minulle rukoillaan Jumalan siunausta, näin myös tehtäisiin. Siksi olen halukas tekemään samoin myös muille. Se on sitten heidän omalla vastuullaan siellä taivaan portilla, jos Jumala sanookin näin: ’Muuten meni kyllä putkeen, mutta kun siellä kirkossa teidän parisuhteellenne minulta siunausta pyysitte, niin en kyllä voi kuvitellakaan, että portin tänne teille avaisin!’

Pyydän siis, että holhoaminen jo vihdoin päättyisi ja me seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kristityt saisimme itse vastata teoistamme Jumalan edessä. Mehän sitä siunausta pyydämme. Tässä pyynnössä minua rohkaisee Matteuksen evankeliumin kertomus kanaanilaisnaisen uskosta:

’Lähdettyään sieltä Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ”Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.” Mutta Jeesus vastasi: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.’

Matt. 15: 21-28

Syyllisyyden taakka

Minä en laihduta. Sillä ajatuksella lähdin tähän elämänmuutosprojektiini ja siitä pidän edelleen kiinni. Mutta vaikeaa se on, kun minusta on nyt irtautunut jo kymmenisen prosenttia. Syyllisyys alkaa painaa. Kyllä, syyllisyys.

Olen oikeasti sitä mieltä, että jokainen ihminen on hyvä juuri niin kevyenä tai painavana kuin hän on. Mielestäni kukaan tai mikään ei saisi painostaa ihmisiä laihduttamaan. Sitä ei saisi tehdä yleisten kauneusihanteiden eikä edes terveyden nimissä. Se on suurin syy siihen, etten halua puhua laihduttamisesta enkä halua saada kommentteja liittyen pienenemiseeni. Ne kommentit olisivat aivan ok, jos ihmiset yhtä estoitta kommentoisivat toisten suurenemista. Kyllä se vaan yleensä niin menee, että sitä ihastellaan, kun kiloja lähtee. Yhtään ei ajatella, että siihen ihasteluun sisältyy piiloviesti, joka on se, että lihavampana et ollut niin hyvännäköinen. Ja kaikkien lihovien ihmisten puolesta tahdon pitäytyä siinä, että minun ulkomuotoni muutosta en halua kommentoitavan – en suuntaan enkä toiseen.

Se on tietenkin eri asia, jos ihminen itse haluaa puhua oman ruumiinsa kokemista muutoksista. Ei minua silloin haittaa, jos toinen lähtee keskusteluun mukaan. Jos itse alan puhua siitä, miten paljon kiloja minusta on lähtenyt, niin ei toisenkaan silloin tarvitse hiljaa olla tai vaihtaa vaivautuneesti puheenaihetta.

Mutta tällä hetkellä suurin ongelmani ei ole toiset ihmiset. Itse asiassa ihmiset ovat hämmentävän upeasti tiedostaneet sen, etten toivo kommentteja ulkomuotooni liittyen. Ongelmani onkin nyt oman pääni sisällä. Minä nimittäin koen syyllisyyttä siitä, että iloitsen laihtumisestani. Minähän olen koko ajan psyykannut itseäni sillä, etten arvioi onnistumistani elämänmuutoksessani sen mukaan, paljonko kiloja minusta irtautuu vaan sen mukaan, miten hyvin voin. Minäkin olen silti tämän kulttuurin kasvatti. Kyllä se vaan jo itsessään tuntuu minusta hyvältä, kun tiedän, miten monta kiloa vähemmän painan. Ja minä janoan niitä lisäkiloja!

Olen jopa joillekin jo puhunut siitä, miten paljon haluaisin vielä laihtua. Kuitenkin tiedän, että se on väärä ajatus. Ainakin minulle se on väärä ajatus. Jos nimittäin alan tuijottaa niitä kiloja, niin varmaa on, että tämän nykyisen dieettini päätyttyä niitä tulee taas lisää. Se on siis varma pettymys edessä, jos keskityn kiloihin. Minun on saatava suunnattua ajatukseni takaisin siihen, että haluan voida paremmin. Se on se ainoa oikea mittari, että miten hyvältä minusta tuntuu. Kilot ovat sivuseikka siinä paketissa.

Miten vastustaa samalla tätä hoikkuutta ihannoivaa kulttuuria ja tuntea iloa siitä, että itse onnistuu siinä, missä ei ole aiemmin onnistunut, ja kulkee kohti parempaa oloa? Minähän en siis ajattele, että lihavat ihmiset olisivat automaattisesti pahoinvoivia tai jotenkin sairaampia kuin hoikemmat toverinsa. Nyt puhun vain itsestäni. Minä toivoisin, että kulttuurissamme hyväksyttäisiin se, että toiset ovat pienempiä ja toiset isompia – myös horisontaalisesti eikä vain vertikaalisesti. Ketään ei tarvitsisi syyllistää siitä, mitä kokoluokkaa hän on. Se ei palvele mitään eikä ketään.

Ihminen voi hyvin, kun hänellä on fyysinen, henkinen ja hengellinen puoli tasapainossa. Tämän NMKY:ssä oppimani totuuden uskon edelleen oikeaksi. Minä olen laiminlyönyt omaa fyysistä puoltani. Nyt haluan saattaa sen kuntoon. Voisinpa vain tehdä sen ilman turhaa syyllisyyttä.