Ei toisteta aiempaa virhettä!

Kirkolliskokousvaalit on käyty ja on aika palata kysymyksestä ”ketkä” kysymykseen ”mitä”. Tiedämme, ketkä ovat tulevalla nelivuotiskaudella niitä, jotka päättävät kirkon korkeimmalla tasolla erinäisistä asioista. Mitä siis on agendalla ja mistä päätetään? 

Avioliittokysymyksen osalta itse jo vaalien alla yritin nostaa esiin sitä, että tämä vihkimiskysymys on onneksi aika lailla jo ratkaistu, koska maallinen oikeus selkiyttää sen, mikä kirkkolakiin ja -järjestykseen onkin jo kirjattu: kirkollinen vihkiminen kuuluu kaikille rippikoulun käyneille kirkon jäsenille ilman minkäänlaisia sukupuolirajauksia. Minä ajattelen, että olisi tärkeää siirtää paukut muihin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin, joissa kirkossa riittää korjattavaa kyllä useammallekin kirkolliskokouskaudelle.

Moni sanoo nyt, että pitäisi saada aikaiseksi kompromissi kirkolliskokouksessa, jotta kirkko pääsisi eteenpäin tässä vaikeassa tilanteessa, jossa se nyt näyttää riitelevältä yhteisöltä. Moni jopa iloitsee siitä, että nyt kompromissi ehkä on tällä kokoonpanolla mahdollinen. Minulla taas alkavat hälytyskellot soida. 

Eteenpäin on luonnollisesti päästävä, mutta älkäämme unohtako sitä, mikä tai kuka on kirkko. Ei kirkko ole se instituutioparka, jokin eloton laiva, joka tosiaan kääntyy aina koko laiva kerrallaan. Ei, kirkko on se moninainen ihmisten joukko, jonka me kristityt yhdessä muodostamme. Suomen evankelis-luterilainen kirkko taas on se kristittyjen joukko, joka identifioituu juuri tuohon nimenomaiseen kirkkokuntaan. Kyse on meistä, meistä ihmisistä eikä siitä, miten organisaatio mahdollisimman hyvältä näyttäen onnistuu käännöksensä tekemään.

Pidän todella pelottavana ajatusta siitä, että nyt tässä kirkkohistorian vaiheessa, kun on jo selvää, että meitä pappeja ei voida estää vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja, tehtäisiin jokin syrjinnän salliva kompromissi. Olisi puhdasta julmuutta, joka varmastikin nousisi hyväntahtoisuudesta ja ehkä ajattelemattomuudesta, jos jätettäisiin papeille oikeus kieltäytyä vihkimästä avioliittoon pariskunta, koska papin omatunto ei vihkimistä sallisi. Tässä ei ole kyse meistä papeista vaan meistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä. 

On kestämätön ajatus, että kävisi samalla tavalla kuin pappeuden suhteen: yhä edelleen 30 vuotta pappeuden sukupuolineutraloinnin jälkeen kirkossamme saa syrjiä surutta naispuolisia pappeja – jopa kirkon rahoittamien järjestöjen rekrytointipolitiikassa. Se kuuluisa ponsi, joka aikoinaan naisten pappeutta vastustaville oljenkorreksi jätettiin, on saanut ja saa paljon pahaa aikaan. Se tulee kumota tällä kirkolliskokouskaudella. Samalla täytyy huolehtia siitä, ettei tässä vihkimisasiassa pääse tapahtumaan samanlaista virhettä, joka johtaisi syrjinnän jatkumiseen yhä uusien pappissukupolvien taholta.

Kyllä tässä jonkinlainen kompromissi on mahdollinen ja varmaan tarpeellinenkin. Eihän kukaan halua vihkipapikseen ihmistä, joka toimittaa vihkimisen väkisin vain virkansa säilyttääkseen. Minä olisinkin valmis hyväksymään viiden tai korkeintaan kymmenen vuoden siirtymäajan, jonka jälkeen jokaisen papin virkavelvollisuus olisi vihkiä kaikki parit riippumatta näiden keskinäisestä sukupuolesta. Sinäkin aikana seurakunnan tulisi huolehtia siitä, että jokainen pari saa itselleen halutessaan vihkipapin. 

Pysyvää syrjivää rakennetta emme saa kirkkoon jättää, koska se haavoittaisi nimenomaan kirkkoa itseään. Kirkko kun olemme myös me seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat jäsenet. Sen toivon jokaisen kirkolliskokousedustajan ymmärtävän ja sen mukaan toimivan. Ei kai kirkko voi olla se yhteisö, jossa voi syrjiä sillä tavalla sopivasti, ei liikaa mutta sopivasti, jotta rankempaa syrjintää kannattavatkin voisivat olla tyytyväisiä? Ei, näin ei voida toimia, jos ja kun halutaan seurata Jeesusta.