Kirkolliskokousvaalit on käyty ja on aika palata
kysymyksestä ”ketkä” kysymykseen ”mitä”. Tiedämme, ketkä ovat tulevalla
nelivuotiskaudella niitä, jotka päättävät kirkon korkeimmalla tasolla
erinäisistä asioista. Mitä siis on agendalla ja mistä päätetään?
Avioliittokysymyksen osalta itse jo vaalien alla yritin
nostaa esiin sitä, että tämä vihkimiskysymys on onneksi aika lailla jo
ratkaistu, koska maallinen oikeus selkiyttää sen, mikä kirkkolakiin ja -järjestykseen onkin jo
kirjattu: kirkollinen vihkiminen kuuluu kaikille rippikoulun käyneille kirkon
jäsenille ilman minkäänlaisia sukupuolirajauksia. Minä ajattelen, että olisi
tärkeää siirtää paukut muihin tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksiin, joissa
kirkossa riittää korjattavaa kyllä useammallekin kirkolliskokouskaudelle.
Moni sanoo nyt, että pitäisi saada aikaiseksi
kompromissi kirkolliskokouksessa, jotta kirkko pääsisi eteenpäin tässä
vaikeassa tilanteessa, jossa se nyt näyttää riitelevältä yhteisöltä. Moni jopa iloitsee siitä, että nyt kompromissi ehkä on tällä kokoonpanolla mahdollinen. Minulla taas alkavat hälytyskellot soida.
Eteenpäin
on luonnollisesti päästävä, mutta älkäämme unohtako sitä, mikä tai kuka on
kirkko. Ei kirkko ole se instituutioparka, jokin eloton laiva, joka tosiaan
kääntyy aina koko laiva kerrallaan. Ei, kirkko on se moninainen ihmisten
joukko, jonka me kristityt yhdessä muodostamme. Suomen evankelis-luterilainen
kirkko taas on se kristittyjen joukko, joka identifioituu juuri tuohon
nimenomaiseen kirkkokuntaan. Kyse on meistä, meistä ihmisistä eikä siitä, miten
organisaatio mahdollisimman hyvältä näyttäen onnistuu käännöksensä tekemään.
Pidän todella pelottavana ajatusta siitä, että nyt tässä
kirkkohistorian vaiheessa, kun on jo selvää, että meitä pappeja ei voida estää
vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja, tehtäisiin jokin syrjinnän salliva kompromissi. Olisi puhdasta julmuutta, joka
varmastikin nousisi hyväntahtoisuudesta ja ehkä ajattelemattomuudesta, jos
jätettäisiin papeille oikeus kieltäytyä vihkimästä avioliittoon pariskunta, koska papin omatunto ei vihkimistä sallisi. Tässä ei ole kyse meistä papeista vaan meistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä.
On kestämätön ajatus, että kävisi
samalla tavalla kuin pappeuden suhteen: yhä edelleen 30 vuotta pappeuden
sukupuolineutraloinnin jälkeen kirkossamme saa syrjiä surutta naispuolisia pappeja – jopa kirkon
rahoittamien järjestöjen rekrytointipolitiikassa. Se kuuluisa ponsi, joka
aikoinaan naisten pappeutta vastustaville oljenkorreksi jätettiin, on saanut ja
saa paljon pahaa aikaan. Se tulee kumota tällä kirkolliskokouskaudella. Samalla
täytyy huolehtia siitä, ettei tässä vihkimisasiassa pääse tapahtumaan
samanlaista virhettä, joka johtaisi syrjinnän jatkumiseen yhä uusien
pappissukupolvien taholta.
Pysyvää syrjivää rakennetta emme saa kirkkoon jättää, koska se haavoittaisi nimenomaan kirkkoa itseään. Kirkko kun olemme myös me seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat jäsenet. Sen toivon jokaisen kirkolliskokousedustajan ymmärtävän ja sen mukaan toimivan. Ei kai kirkko voi olla se yhteisö, jossa voi syrjiä sillä tavalla sopivasti, ei liikaa mutta sopivasti, jotta rankempaa syrjintää kannattavatkin voisivat olla tyytyväisiä? Ei, näin ei voida toimia, jos ja kun halutaan seurata Jeesusta.